tiistai 24. heinäkuuta 2012

Kypärästä ja gelatosta

Pistaasia ja suklaata - toimii!
Tämä on ensisijaisesti blogi ruoasta. Toisaalta tämä on myös blogi terveellisestä ruoasta, mutta yhtä kaikki blogi terveydestä, hyvästä olosta ja elämästä ylipäätänsä. Siksi haluan jakaa pienen anekdootin arjestani. Tänään tein nimittäin jotain, mitä en muista tehneeni hyvin moneen vuoteen. Pyöräilin pyöräilykypärä päässä töihin.

Sen ylemmyydentunteen, joka tulee kun kruisailee vanhalla hopeisena auringossa (aina voi unelmoida) kiiltelevällä Nopsallaan pitkin maita ja mantuja sporttinen, trenssin ja prässättyjen kangashousujen kanssa täysin yhteensopimaton pyöräilykypärä päässään, on vaikea estää juovuttamasta itseään. Aluksi kun peilailee itseään näyteikkunoista ja muista kiiltävistä pinnoista (haluan kiihkeästi uskoa, etten ole ainut joka harrastaa tätä) näkee ainoastaan kypärän ja sen miten auttamattoman epäesteettinen se on. Sitten muistaa, miten kovasti pitää elämästään. Kohta ei enää tunnekaan kiristävän remmin pureutumista leukaan, eikä mieti, mitä ohi ajavat autot kuskeineen ajattelevat. Totuus on, että tuskin mitään minusta kuitenkaan ajattelevat - ihmisellä on vain piinkova tapa uskoa, että toiset muodostavat jatkuvasti erilaisia mielipiteitä ja ajatuksia meistä ja teoistamme paljon enemmän kuin he todellisuudessa tekevät. Jokaiselle ihmiselle on vain yksi tärkein huomionkohde ja se on poikkeuksetta tuo ihminen itse.

Realismi näyttää karvaat karvansa, kun saavun määränpäähän ja poistan tuon objektin päästäni. Hiukseni värähtelevät sähköisinä antenneina kohti taivasta. Voi miten kiva. Tähän kun lisätään tavan rutiiniin kuuluvat silmien vuotamiset, nenän niiskuttamiset ja kuratäplät housujen lahkeissa, on kokonaisuus hieman... huolittelematon. Ei se mitään, päätän mennä vessaan sukimaan tukkani hieman salonkikelpoisemmaksi. Tärkeintähän on, että minä kehtasin pitää pyöräilykypärää kokonaisen kolmen ja puolen kilometrin matkan. Lasken tämän suureksi saavutukseksi, sillä minulla, kuten monella muullakin, on turhamaisia tarpeita. Ja yksi näistä tarpeista on näyttää suht koht kivalta. Edes silloin tällöin.  


Pyöräilykypärästä itse asiaan, eli ruokaan. Tänään söin töiden jälkeisenä herkkupalana ihanaa gelatoa ihan vaan juhlistaakseni auringon ilmiintymistä pilvikerrosten takaa pitkästä aikaa. Gelato - tai italialaisella metodilla valmistettu jäätelö - oli aivan hurmaavaa. Aidot raaka-aineet saavat aikaan yllättävän intensiivisen maun, vaikka aikaisemmat jäätelökokemukseni ovatkin suuremmissa määrin rajoittuneet juurikin esansseilla tehtyihin jädeihin. Jäätelö ei ole koskaan ollut kovinkaan lähellä sydäntäni oleva herkku, mutta tällainen astetta fiinimpi ja elitistisempi versio - puhuakseni asioista niiden oikeilla nimillä - maistui kieltämättä törkeän hyvälle.

Tällä kertaa maistelin pistaasia ja suklaata, joka oli huikaisevan herkullinen yhdistelmä. Suklaa olisi ollut turhan plaah ilman pistaasia, mutta pistaasi olisi kyllä pärjännyt mainiosti yksikseenkin ja kisaa kyllä ykkösjätskin paikasta perinteisen suosikkini rommirusinan kanssa. Vielä on kokeilematta liikaa makuja, ja liian vähän kesää jäljellä ehtiä maaliin. Haluan maistaa ainakin vielä kirsikkaa, kahvia, biscottia, lakritsia... Pitää siis ottaa gelato-loppukiri ennen kuin on liian myöhäistä!


Päivän loppukevennyksenä ne huikeat 20 grammaa kantarelleja, jotka koiran iltalenkiltä biopussissa juhlallisesti kotiin kannettiin. Jippii!

Adekdootti eli kasku on viihteellinen, karrikoitu tarina tapahtumasta. Ethän siis ota tarinointiani turhan sanatarkasti ja luule, että oikeasti otan itseni tai elämän niin vakavasti. Emmää nimittäin ota! 

2 kommenttia:

  1. Ääh! Minä olen vielä raukkamaisesti jättänyt sen kypärän matkasta. Tuolla se vain kummittelee kaapin päällä edelleen. Joten: hyvä sinä!! Siitä se lähtee.

    Ihanan näköisiä nuo kanttarellit. Vähän kade olen, sillä ne ovat aika harvinaisia täällä pohjoisemmassa. Joskus vuosia sitten olen tosin yllätyksekseni löytänyt niitä Tervolan (kunta eteläisessä Lapissa) vaaroilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kypärätsempistä :-) Kantarellit ovat tosiaan niin ihania! Olen vaan maailman surkein sienestäjä enkä ikinä löydä mitään - varmaan kärsimättömyys iskee liian aikaisin, kun ei puolen tunnin haahuilun jälkeen löydä mitään. Vielä kun ei ole mitään vakipaikkaa, niin hankala on sellaista löytääkään. Oisi vaan niin kiva olla hyvä sienestäjä, olen nimittäin intohimoinen sienten syöjä!

      Poista

Kiitos kun jätät kommentin! Vastaan mitä pikimmiten.